Auringonlasku II (kuvatarina)

Ensimmäinen kuvatarina sai hieman jatkoa. Sama tilanne voi näyttää hyvinkin erilaiselta toisesta näkökulmasta. Toivottavasti pidätte!

Serafina istui rantakalliolla ja tuhahti kymmenennen kerran. Friia oli myöhässä. Serafina oli suostunut lähtemään kotoisasta metsästä, koska Friia oli pyytänyt kauniisti ja ties kuinka monta kertaa. Kun Friia oli lopulta anonut polviltaan Serafinaa mukaansa, niin tämä oli viimein  myöntynyt. Serafinaa oli nolottanut Friian puolesta, sillä hänen oma kunniansa ei olisi kestänyt polvistua, ei edes hyvän ystävän edessä! Ja nyt kyseessä oli ollut niinkin typerä syy, kuin pelkkä päiväretki järvelle. Serafina pudisti päätään muistellessaan tapausta. Hän ei aina ymmärtänyt Friiaa.

Tytöt olivat sopineet tapaavansa kalliolla auringon laskiessa ja se oli jo kadonnut horisontista. Jäljellä oli oranssinpunaisena hehkuva taivaanranta, joka värjäsi veden laineet värillään. Serafina rakasti auringonlaskun värejä, mutta inhosi vettä.

Serafina nyrpisti nenäänsä. Hänen olisi lähdettävä alas rantaan etsimään ystäväänsä. Friia oli pahasti myöhässä. Serafina oli virvatuli ja inhosi luonnollisesti vettä. Vedellä on paha taipumus sammuttaa ja saartaa kirkkain ja suloisinkin kipinä. Ja jos satoi, niin tulenhengen oli mahdotonta tehdä työtään. 

Serafina hivuttautui alas kalliolta ja hiipi lähemmäs vettä. Hän pelkäsi että milloin tahansa rantaan vyöryisi kylmä aalto, joka sammuttaisi hänen sisäisen liekkinsä ja raastaisi hänet mukaansa mustaan veteen.

Serafina katseli, miten pienet aallot murtuivat rantaan inhottavasti litisten ja tunsi voimakkaan puistatuksen. Hän mulkoili vettä uhkaavasti ja ajatteli: minä en pelkää sinua!

Serafina huhuili Friaa. Mihin ihmeeseen tyttö oli voinut kadota? Jos Serafinalla olisi sattunut olemaan useampi ystävä, hän olisi jättänyt etsimisen sikseen. Mutta hänellä oli vain Friia. Kukaan muu tuntunut viihtyvän Serafinan seurassa hetkeä kauempaa. Eikä Serafina sen puoleen edes välittänyt muiden seurasta. Hän oli kuluttanut vuosikymmeniä yksin suolla, ainoana päämääränään huijata lähelle eksyneet ihmisen suon silmäkkeisiin. Ja Serafina onnistui aina! Ihmiset olivat niin typeriä. Friian seuraa hän sieti, koska tämä ei ollut tavallinen ihminen. Friiassa oli jotakin enemmän, jotain syvempää. Mutta Serafina ei oikein tiennyt mitä, eikä Friia itsekään tuntunut tietävän.

Serafina alkoi hermostua. Hän oli liian lähellä vettä. Vedenpinta oli väreili hiljaa ja pienet aallot olivat kadonneet. Rannalla oli pahaenteisen hiljaista.

"Friia, missä sinä oikein kuhnit! En odota enää!" Serafina rääkäisi keuhkojensa pohjasta ja polkaisi jalallaan kalliota. Kalliosta kuului tömähdys ja Serafinan jalkaan sattui. Huuto kaikui vettä pitkin ja Serafina tuhahti jälleen. Hän tunsi miten tuli hänen sisällään kipunoi, kuten aina kun hänen tunteensa kuohahtivat.

Oli hetken hiljaista. Sitten Serafina kuuli ääniä. Ne tulivat järveltä päin. Serafina käänteli päätään kuullakseen paremmin. Järveltä kuului kuiskauksia. Äänet olivat huokuttelivia ja huokailevia. Ne kuulostivat samalta, kuin Serafinan laulu silloin, kun hän huokutteli ihmisiä luokseen. Serafina rypisti otsaansa. Häntä ei huijata hänen omilla tempuillaan! Serafina nosti nyrkkinsä ja heristi sitä vettä kohti.

"Senkin saastaiset vedenneidot! Painukaa takaisin sinne liejuiseen pohjaan mistä tulittekin!" Sanojensa vakuudeksi Serafina polki taas jalallaan maata.

Serafina hiljeni kuuntelemaan menikö hänen uhkauksensa perille. Veden äänet jatkuivat samanlaisina, kuin aikaisemmin. Sitten Serafina kuuli jonkun kuiskaavan Friian nimen. Ja hän tajusi järkytyksekseen, että olennot olivat vieneet Friian!

Serafina katseli ympärilleen avuttomasti. Vedenpinta alkoi taas väreillä, kun sen alla tanssi satoja vedenolentoja. Yksi virvatuli ei paljoa mahtaisi niin monelle vedenhengelle. 

"Päästäkää Friia pois!" Serafina huusi epätoivoisesti. Veden äänet kieltäytyivät tottelemasta ja sanoivat Friian viihtyvän luonaan. Neito oli itse tullu vierailulle.

"En usko teitä!" Serafina kirkui. 

Vastauksena järvestä kohosi aalto, joka murtui rantaan ja pärskäytti vettä Serafinan päälle. Hän kiljahti ja hypähti kauemmas. Srafina alkoi varovasti peruuttaa kauemmas rannasta ja pinkaisi sitten juoksuun. Hän palaisi vielä hakemaan Friian.

--------------------------------------------------