Kuvatarina: Talvinen metsä

Irida ja Serafina kävivät metsässä seikkailemassa ja etsimässä Friiaa, jonka Serafina hukkasi rannalle viime kesänä (Auringonlasku 2). 

Serafina oli houkutellut Iridan mukaansa etsintäretkelle. Hän oli tutustunut ihmiseen etsiessään Friiaa. Aluksi Serafina oli suunnitellut eksyttävänsä Iridan suolle, mutta routainen maa oli estänyt Serafinan aikeet. Niimpä, hän oli aikansa kuluksi jutellut tytön kanssa ja alkanut pitää tästä. Tytöt eivät varsinaisesti olleet ystäviä, mutta yhteisen ystävän katoaminen oli saanut heidät tutustumaan toisiinsa.

Irida tutki innokkaana kaikkea näkemäänsä ja Serafina mökötti, koska talvi on synkeän vilpoista aikaa virvatulille.

"Ei näy Friiaa." Irida sanoi ja huitoi kädellään Serafinalle, jotta tämä tulisi lähemmäs.

Serafina laahusti Iridan vierelle kädet puuskassa. 

"Voidaanko mennä jo kotiin?" Serafina sanoi. "Jos Friia ei ole täällä, niin voimme yhtä hyvin lähteä. Täällä on kamalan kostea ilma. Varpaat ovat ihan jäässä."

"Olisit laittanut villasukat! Minä vielä tyrkytin niitä sinulle lähtiessä." Irida puuskahti. 

Serafina potki jalallaan maata, eikä vastannut. Oli raivostuttavaa olla väärässä, kun toinen oli oikeassa.

"Kiipeän kalliolle, sieltä näkyy kauas." Irida jatkoi ja Friia nyökkäsi.

Irida kiipesi kallion päälle ja ihaili maisemaa. Järvi näkyi metsän takana, vähän matkan päässä, mutta se oli pakkasen takia jäätynyt miltei umpeen. Serafina pyysi Iridaa kertomaan näkemästään ja Irida auttoi Serafinan ylös.

"Onkohan Friia vielä vedenväen luona?" Serafina kysyi huolestuneena. "Jos on, niin hän ei pääse pois jään takia."

"En tiedä", Irida vastasi. "Meidän täytyy tulla takaisin keväällä, kun jäät lähtevät."

Tytöt istuivat kalliolla hetken. Sammal pehmusti kiveä ja lämmitti hiukan takamusta. Lopulta Irida nousi ylös ja lähti tarkistamaan rantaa.

Serafina jäi istumaan paikoilleen. Virvatuli oli kesällä säikähtänyt pahasti vedenväkeä, joka oli kuiskaillut hänelle järven pohjasta. Kallio oli niin kaukana rannasta, ettei vedenväellä olisi sinne asiaa. Serafina istui paikoillaan ja heilutteli jalkojaan, kunnes Irida palasi. Irida kertoi rannan olevan jäässä ja hiljainen. Hän oli huhuillut Friiaa, mutta tämä ei ollut vastannut.

Aurinko alkoi laskea, joten tytöt totesivat päivän etsintöjen olleen siinä. He lähtivät paluumatkalle ja vannoivat palaavansa vielä.

Auringonlasku II (kuvatarina)

Ensimmäinen kuvatarina sai hieman jatkoa. Sama tilanne voi näyttää hyvinkin erilaiselta toisesta näkökulmasta. Toivottavasti pidätte!

Serafina istui rantakalliolla ja tuhahti kymmenennen kerran. Friia oli myöhässä. Serafina oli suostunut lähtemään kotoisasta metsästä, koska Friia oli pyytänyt kauniisti ja ties kuinka monta kertaa. Kun Friia oli lopulta anonut polviltaan Serafinaa mukaansa, niin tämä oli viimein  myöntynyt. Serafinaa oli nolottanut Friian puolesta, sillä hänen oma kunniansa ei olisi kestänyt polvistua, ei edes hyvän ystävän edessä! Ja nyt kyseessä oli ollut niinkin typerä syy, kuin pelkkä päiväretki järvelle. Serafina pudisti päätään muistellessaan tapausta. Hän ei aina ymmärtänyt Friiaa.

Tytöt olivat sopineet tapaavansa kalliolla auringon laskiessa ja se oli jo kadonnut horisontista. Jäljellä oli oranssinpunaisena hehkuva taivaanranta, joka värjäsi veden laineet värillään. Serafina rakasti auringonlaskun värejä, mutta inhosi vettä.

Serafina nyrpisti nenäänsä. Hänen olisi lähdettävä alas rantaan etsimään ystäväänsä. Friia oli pahasti myöhässä. Serafina oli virvatuli ja inhosi luonnollisesti vettä. Vedellä on paha taipumus sammuttaa ja saartaa kirkkain ja suloisinkin kipinä. Ja jos satoi, niin tulenhengen oli mahdotonta tehdä työtään. 

Serafina hivuttautui alas kalliolta ja hiipi lähemmäs vettä. Hän pelkäsi että milloin tahansa rantaan vyöryisi kylmä aalto, joka sammuttaisi hänen sisäisen liekkinsä ja raastaisi hänet mukaansa mustaan veteen.

Serafina katseli, miten pienet aallot murtuivat rantaan inhottavasti litisten ja tunsi voimakkaan puistatuksen. Hän mulkoili vettä uhkaavasti ja ajatteli: minä en pelkää sinua!

Serafina huhuili Friaa. Mihin ihmeeseen tyttö oli voinut kadota? Jos Serafinalla olisi sattunut olemaan useampi ystävä, hän olisi jättänyt etsimisen sikseen. Mutta hänellä oli vain Friia. Kukaan muu tuntunut viihtyvän Serafinan seurassa hetkeä kauempaa. Eikä Serafina sen puoleen edes välittänyt muiden seurasta. Hän oli kuluttanut vuosikymmeniä yksin suolla, ainoana päämääränään huijata lähelle eksyneet ihmisen suon silmäkkeisiin. Ja Serafina onnistui aina! Ihmiset olivat niin typeriä. Friian seuraa hän sieti, koska tämä ei ollut tavallinen ihminen. Friiassa oli jotakin enemmän, jotain syvempää. Mutta Serafina ei oikein tiennyt mitä, eikä Friia itsekään tuntunut tietävän.

Serafina alkoi hermostua. Hän oli liian lähellä vettä. Vedenpinta oli väreili hiljaa ja pienet aallot olivat kadonneet. Rannalla oli pahaenteisen hiljaista.

"Friia, missä sinä oikein kuhnit! En odota enää!" Serafina rääkäisi keuhkojensa pohjasta ja polkaisi jalallaan kalliota. Kalliosta kuului tömähdys ja Serafinan jalkaan sattui. Huuto kaikui vettä pitkin ja Serafina tuhahti jälleen. Hän tunsi miten tuli hänen sisällään kipunoi, kuten aina kun hänen tunteensa kuohahtivat.

Oli hetken hiljaista. Sitten Serafina kuuli ääniä. Ne tulivat järveltä päin. Serafina käänteli päätään kuullakseen paremmin. Järveltä kuului kuiskauksia. Äänet olivat huokuttelivia ja huokailevia. Ne kuulostivat samalta, kuin Serafinan laulu silloin, kun hän huokutteli ihmisiä luokseen. Serafina rypisti otsaansa. Häntä ei huijata hänen omilla tempuillaan! Serafina nosti nyrkkinsä ja heristi sitä vettä kohti.

"Senkin saastaiset vedenneidot! Painukaa takaisin sinne liejuiseen pohjaan mistä tulittekin!" Sanojensa vakuudeksi Serafina polki taas jalallaan maata.

Serafina hiljeni kuuntelemaan menikö hänen uhkauksensa perille. Veden äänet jatkuivat samanlaisina, kuin aikaisemmin. Sitten Serafina kuuli jonkun kuiskaavan Friian nimen. Ja hän tajusi järkytyksekseen, että olennot olivat vieneet Friian!

Serafina katseli ympärilleen avuttomasti. Vedenpinta alkoi taas väreillä, kun sen alla tanssi satoja vedenolentoja. Yksi virvatuli ei paljoa mahtaisi niin monelle vedenhengelle. 

"Päästäkää Friia pois!" Serafina huusi epätoivoisesti. Veden äänet kieltäytyivät tottelemasta ja sanoivat Friian viihtyvän luonaan. Neito oli itse tullu vierailulle.

"En usko teitä!" Serafina kirkui. 

Vastauksena järvestä kohosi aalto, joka murtui rantaan ja pärskäytti vettä Serafinan päälle. Hän kiljahti ja hypähti kauemmas. Srafina alkoi varovasti peruuttaa kauemmas rannasta ja pinkaisi sitten juoksuun. Hän palaisi vielä hakemaan Friian.

--------------------------------------------------

Auringonlasku (mini kuvatarina)

Friia saapui rannalle juuri, kun aurinko alkoi laskea ja maailma värjäytyi pehmeän keltaisen sävyihin. Hän oli kävellyt pitkän matkan ja käynyt rannalla aiemminkin, mutta jotenkin tänään siellä käyminen oli tuntunut erityisen tärkeältä. Friia oli malttamaton, mutta ei oikein tiennyt, mitä odottaa.

Friia katseli ympärilleen ja kulki varovasti kohti järveä. Rantakallio oli vielä lämmin, kun auringon pitenevät säteet lämmittivät sitä. Friia riisui kengät, jotta tuntisi kiven paremmin. Se oli karkea, tukeva ja tuntui mukavan tutulta jalkojen alla.

Friia istui rannalla, kunnes aurinko alkoi laskea silmissä. Taivaalle muodostui erilaisia värejä, jotka leikkivät pilvien kanssa. Friia pidätti hengitystään ja kiipesi korkeammalle nähdäkseen paremmin.

Kun aurinko laski, niin linnut vaikenivat. Rantaan kaikui haikeita huokauksia. Friia käänteli pätään kuullakseen paremmin. Äänet tulivat läheltä ja ne kutsuivat häntä. Friia hätkähti tunnistaessaan niiden seasta oman nimensä. Vedenneidot heräsivät illan pimetessä ja ne halusivat kaukaisen sisarensa mukaansa yön tansseihin. Äänet lupasivat, että usva tanssittaisi vedenväkeä aamuun asti. Friia tunsi jännityksen kuplivan mahansa pohjassa ja nosti varovasti kätensä tervehdykseen.

--------------------------------------------------------------------

Oli tarkoitus postata vain kesäinen photoshootti, mutta teki mieli kirjoittaa ja syventää hieman Friian hahmoa. Joten tein Friiasta pikkuisen kuvatarinan. 

Olen aiemmin julkaissut blogissa vain kaksi kuvatarinaa, joista toinen kertoi kevyesti ensimmäisen bjd -nukkeni kotiutumisesta ja toinen liittyi Monster High Draculauran saapumiseen. Vaikka kuvatarinoiden kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, niin jostain syystä näitä ei ole tullut tehtyä paljoa. Ehkä tulevaisuudessa innostun kirjoittelemaan enemmänkin.

Toivottavasti piditte!

Kuvatarinan tyyppistä postailua - Uusi Lala

En ole aikaisemmin julkaissut täällä yhtään kuvatarinaa. Pari on tullut kirjoitettua, mutta niiden kuvaaminen on jostain syystä jäänyt. Uuden vuoden kunniaksi tässä ensimmäinen!

---------------------------------

Clawd kosketti kirkasta muovia käsillään ja huokasi. Hahmo muovin takana säpsähti ja yritti liikuttaa päätään. Hänet oli kuitenkin sidottu niin hyvin paikoilleen, että hän tyytyi vain hymyilemään hiukan. Clawd hymyili takaisin ja silitti pakkauksen pintaa kevyesti. Pian uusi nukke pääsisi vapauteen ja Clawd saisi ritarillisesti esitellä hänelle uuden kodin. Uusi Draculaura olisi varmasti niin mielissään, että palkitsi sankarinsa suudelmalla, tai ehkä jopa kahdella, Clawd haaveili.

Clawd kuvitteli juuri, kuinka hänet hukutettaisiin tuhansiin suudelmiin ja pussaili innokkaana muovia, joka erotti hänet hurmaavasta nukesta. Kuului kopahdus ja Clawd hypähti ilmaan äkillistä ääntä. Kopausta seurasi murahdus ja Clawd punastui. Hän tunsi jääneensä kiinni jostain kielletystä - hyvin kielletystä.

Skull Shores Draculaura, Clawdin pitkäaikainen tyttöystävä, astui lähemmäs ja polkaisi jalallaan maata. Korko päästi äänen ja Clawd arvasi mistä ensimmäinen kopaus oli kuulunut. Draculaura oli painanut kädet lanteilleen ja pudisti kiukustuneena päätään. 

"Clawd Wolf! Kuinka sinä kehtaat!" Draculaura huusi. "Päästän sinut silmistäni sekunniksi ja täällä sinä vain vikittelet vierasta naista. Eikä tyttö parka ole vielä edes päässyt ulos laatikosta. Häpeäisit!"

Draculaura ei ollut koskaan aiemmin huutanut Clawdille. Poika säikähti niin, että kaatui takamuksilleen lattialle. Eikä kaatuminen ollut pehmeä, vaan Clawd oli varma, että saisi kunnon mustelman kipeälle takamukselleen. Hän oli juuri huomauttamasti asiasta Draculauralle, kun tyttö tuhahti ja lähti niskojaan nakellen pois.

Draculaura päätti ettei puhuisi Clawdille enää pitkään, pitkään aikaan.

Uusi Draculaura selvisi pakkauksestaan ja murtunut Clawd unohti hetkessä vihaisen tyttöystävänsä. 

"Hei muru", Clawd aloitti ja päätti kellistää kaunottaren samoin tein.

Uusi Draculaura ei ollut kuitenkaan samaa mieltä asiasta. Hän oli nähnyt miten Clawdilla oli jo tyttöystävä ja miten tämä oli pahoittanut mielensä.

"Sinun täytyy pyytää häneltä anteeksi", Draculaura sanoi ja työnsi Clawdin kauemmas itsestään. "Minä en lähde mukaan tähän leikkiin."

Koska kumpikin Draculaura oli nyt vihastunut Clawdille, niin hänen ei auttanut muuta, kuin myöntää olleensa väärässä. Clawd valmisteli sydäntä särkevän kauniin puheen. Tai itseasiassa Cupid valmisteli sen Clawdin pyynnöstä, mutta Clawd kuitenkin esitti sellaisen mielitietyilleen.

Ja kuinka siinä sitten kävikään? Kumpikaan Draculauroista ei pystynyt vastustamaan Clawdin koiranpennun katsetta. Clawd kiitti mielessään Cupidia puheen kirjoittamisesta ja päätti lahjoittaa tälle kiitokseksi suuren sulkaarasian. Samalla hän mietti tehoaisikohan sama puhe myös Cupidiin, tämä kun ei ollut yhtään hullumman näköinen...

 ---------------------------------


Mitäs piditte tarinasta? Minulla ainakin oli hauskaa tehdessäni sitä. Clawdista ei pitänyt tulla ihan noin limaista naistenkaatajaa, mutta en voinut vastustaa kiusausta. ;)